Lain tuoma syyllisyys ja uskon vanhurskauden tuoma sovitus – ymmärtääkö niitä helposti kukaan? Olen ollut huomaavinani, että pyrkiessämme vaeltamaan uskon tietä ja olemaan ”kunnon kristittyjä”, lipsahdamme helposti takaisin lain kirjaimen noudattamiseen. Sitten on taas aloitettava alusta sama vanha laiskanläksy: en minä voi tulla vanhurskaaksi lain kautta, voin tulla otolliseksi Jumalan silmissä vain Kristuksen kautta – vanhurskaus on kokonaan lahja. Kun uskon häneen, saan voiman elää Jumalan tahdon mukaan.
Mutta sama ongelma tuntuu vaivaavan monia. Ongelma ilmenee joko niin, että uskova esiintyy kovin vanhurskaana jossakin yksittäisessä asiassa ja tuomitsee muita oman onnistumisensa korkeuksista, tai niin, että ihminen kipuilee oman syyllisyytensä kanssa eikä jaksa uskoa armoon. Sitten on kaikki harmaan sävyt siltä väliltä. Voimme vaikka seurata julkista keskustelua, jota käydään kristikunnan sisällä homoliitoista, avioeroista, naispappeudesta, kasteesta, raamatunkäännöksestä ym.. Jyrkät tuomiot ja tulenkatkuiset madonluvut seuraavat toinen toistaan. Uskovat ovat niin opillisesti oikeassa, että vastapuolelta meinaa henki mennä saman tien, kun kivet lentävät niin kiivaasti. Sitä hurskauden määrää!
En voi kuin ihmetellä, onko meidän uskovien todella pakko olla niin vihaisia ja tuomita syntisiä kadotukseen. Eikö meidän elämämme suurin siunaus ollut juuri siinä, että minä syntinen sain armon? Miksi meillä ei ole varaa armahtaa? Eihän meistä kukaan ole synnitön eikä meistä kukaan ole täydellinen. Painetaan siis syvälle mieleemme ja sydämeemme tämä totuus:
Minä en tee tyhjäksi Jumalan armoa; jos näet vanhurskaus saadaan lakia noudattamalla, silloin Kristus on kuollut turhaan. Gal.2:21.
