Se kuulostaa niin korkeahengelliseltä, että luulemme heti sen koskevan muita, ei minua. Mikä armolahja minulla nyt muka olisi? Olemme tottuneet elämään vaatimatonta elämää arjessa ja hengelliset asiat kuuluvat ammatti-ihmisille, papeille, saarnamiehille, tv-evankelistoille. Itse keskitymme selviämään arjen töistä, ansiotyöstä ja kotitöistä, vanhemmuudesta ja kaikista kiireistä, mitä elämä tuo.
Elämme huolien painamaa elämää ilman hengellisen elämän erityistä hohtoa. Taivaalliset näyt ja armolahjat - teoriaa. Toisten palveleminen - kaunista ja ihanteellista puhetta, mutta ei kosketa. Niinpä tämän huonommuuden tunteen vallassa omaksumme roolin, joka pukee meidät säkkipukuun, ryysyläiseksi. Sellaisina "armon kerjäläisinä" voimme ainakin käyttää hengellisiä palveluja, sillä meidän surkeutemme oikeuttaa sen...
Mitä jos kuitenkin karistaisimme niskastamme kaiken turhan huonommuuden tunteen ja heräisimme näkemään meille annetut lahjat? Jokaisella kuitenkin on kykyä palvella jossakin. Jokainen voi kääntyä pois omaan napaan tuijottamisesta huomaamaan naapurin tarpeet ja kuuntelemaan toisia. Ehkä voisin asettaa tuon toisen tarpeet jopa omieni edelle? Ehkä voisin sanoa rohkaisun sanan masentuneelle? Ehkä voisin jeesata vähän kaveria, kun sillä on rankkaa?
Loppujen lopuksi, kun minulla on sydämessäni usko, voin myös viettää aikaa Herran kasvojen edessä ja muistaa noita vaikeuksiin ajautuneita ihmisiä rukouksissani. Herran apu kuitenkin on paras apu. Hän voi tehdä niin monin verroin enemmän kuin minä. Eihän minulla tarvitse olla mitään erityistä armolahjaa, että voin rukoilla? Tarvitsen vain näkevät silmät, kuulevat korvat ja alttiin sydämen. Omistan vain hieman heille aikaa ja tsemppaan kohdatessa. Ilon ja rohkaisun jakaminen ei paljon maksa.
Mikä armolahja siis minulla on? Minulla on aikaa, minulla on myötätuntoa, minulla on uskon henki. Minulla on Jumalan sana.
Me olemme siis Kristuksen lähettiläitä, ja Jumala puhuu teille meidän kauttamme. Pyydämme Kristuksen puolesta: suostukaa sovintoon Jumalan kanssa. 2.Kor.5:20.
