Kristuksen opetuslapsina meidät on kutsuttu palvelemaan. Palveleminen voidaan ymmärtää monella tapaa väärin, sillä sana liitetään yleensä työntekoon. On olemassa palvelemista, joka ei suoranaisesti tarkoita vaivannäköä toisten puolesta. Esimerkiksi, jos joku palvelee varoillaan Jumalan valtakunnan työtä, hän palvelee antamalla. Oletko koskaan tarjoutunut maksamaan lähimmäisesi velkoja? On helppo kulkea puutteessa olevan ohi. Olen tehnyt sitä itsekin monituisia kertoja – joskus syystä, kun ei ole ollut varoja auttaa, mutta joskus vastuuni väistäen.
Entä kunnioituksen antaminen? Sekin voi olla palvelemista, sillä kohtaamme päivittäin ihmisiä, jotka eivät paljon odota – he odottavat vain, että heitä kohdellaan ihmisinä. Joskus voimme osoittautua kristityiksi vain antamalla lähimmäisellemme ihmisarvon.
Onko meillä Kristuksen mieli, kun kohtaamme syntisiä? Olemmeko muka niin kovin hyvin selvillä toisten moraalista ja maailmallisista elämäntavoista, että emme kohtele heitä kunnioittaen? Toisten palvelemista on sekin, että tiedostaessaan oman vahvuutensa, käyttää sen vahvuuden toisten vajavuuksien kestämiseen ja osoittaa hyväksyntää ihmiselle, joka on epätäydellinen – jättämällä vaikkapa hänen rikkomuksensa suurentelematta. Jos kerran olemme vahvoja, voimme kai pitää omana tietonamme lähimmäisemme heikkoudet? Voimme osoittaa palvelijan mielenlaatua puhumalla asioista Jumalalle rukouksessa eikä juoruamalla takanapäin.
Muistutan siis itseäni näissä asioissa, että voisin osoittaa palvelijan mielenlaatua ja rakastaa lähimmäistä niin kuin itseäni. Vaikeatahan se välillä on, mutta en vaadi itseltäni täydellisyyttä. Rohkaisen siis sinuakin olemaan ”vahva, joka kantaa heikkojen vajavuuksia”, sillä eihän sinultakaan täydellisyyttä vaadita. Joskus ei tarvita muuta kuin tämän yksinkertaisen kehotuksen noudattamista:
Hyväksykää siis toinen toisenne, niin kuin Kristuskin on hyväksynyt omikseen teidät, Jumalan kunniaksi. Room.15:7.
