Koemme jokainen niitä hetkiä, kun tunnemme olevamme jotakin vailla. Koemme, että meiltä puuttuu jotakin, mitä kovasti tarvitsisimme. Se voi olla elämän perustarpeisiin liittyvää tai se voi olla terveen itseluottamuksen puutetta. Se voi olla rohkeuden puutetta tai viisauden puutetta – epätietoisuutta, mikä on Jumalan tahto. Se voi olla armoituksen ja voitelun puutetta. Voimme näissä tilanteissa kääntyä Jumalan puoleen rukoillen ja silti edelleen kokea heikkoutta ja pystymättömyyttä. Epäusko riippuu meissä kiinni.
Ehkä suurin puutteemme onkin loppujen lopuksi uskon puute. Jos uskoisimme jo saaneemme lahjaksi ”kaiken, mikä kuuluu elämään ja jumalisuuteen”, emme kipuilisi niin paljon omien asioittemme kanssa. Uskossa ottaisimme vastaan aina uutta Herralta, uskossa olisimme rohkeita, uskossa näkisimme ulottuvillamme loputtomat voimavarat. Nyt vain silmämme ovat pimitetyt, emme näe Jumalan mahdollisuuksia, koska olemme epäuskoisia.
Lopultakin kaikki kiteytyy uskomiseen. Usko on yhteyttä Jumalaan, luottamusta Kristukseen, rohkeutta elää hänen varassaan. Ylläolevan Raamatun jakeen antaman innoituksen turvin rohkaisen itseäni uskomaan ja elämään siinä toivossa, että usko kääntyy näkemiseksi. Harjoitan itsessäni olevaa epävarmaa uskoa, jotta siitä tulisi vahvempaa. Haluatko sinä uskoa, että Jumalan kanssa on kaikki mahdollista? Uskotko sinä, että Jumalan voimavarat ovat ulottuvillasi? Onko sinulla ”uskon kädet”, joilla voit tarttua Jumalan lupauksiin?
Kun tiedostamme puutteemme, voimme samalla tiedostaa, että Jumala on jo täyttänyt tarpeemme. Hänellä on kaikki, mitä olemme vailla. Voimme kääntyä hänen puoleensa ja pyytää kiitoksen kanssa. Voimme odottaa rukousvastausta rauhallisesti. Jos emme häneltä jotakin saa, tiedämme, ettemme sitä tarvitse. Se ei kuulunut jumalisen elämän pakettiin meidän kohdallamme. Iän myötä opimme olemaan pyytämättä jokaista karkkia ja jokaista lelua itsellemme. Voimme päästä siihen tilaan, josta Paavali sanoo:
Ja suuri voitto onkin jumalisuus yhdessä tyytyväisyyden kanssa. 1.Tim.6:6 KR38.
