Kun ajattelen omaa hengellistä perintöäni, jonka olen perinyt lähinnä helluntaiherätyksestä, huomaan siinä tietyn vääristymän liittyen työntekoon. Nimittäin olen perinyt taipumuksen kunnioittaa ns. Jumalan valtakunnan työtä enemmän kuin maallista työtä. Olen joutunut arvioimaan asiaa uudelleen ja nyt tajuan, että ei ole olemassa eroa ”pyhän” ja ”maallisen” työn välillä – kaikki kunnollinen työ on arvokasta, kun se tehdään Herralle. Monien ihmisten kohdalla olisi ollut parempi pysyä maallisessa työssä ja antaa panoksensa Herran työhön vain oto-hommina. On paha, jos pienen seurakunnan pastori joutuu taloudelliseen ahdinkoon, koska seurakunnan kantokyky on heikko. Olisi parempi pysyä maallisessa työssä ja voimien ja mahdollisuuksien mukaan tehdä sitten hengellistä työtäkin.
Tarvitsemme tietynlaisen asennemuutoksen, jota myös ylläoleva raamatunlainaus edustaa. Tarvitsemme sen oivalluksen, että kaikki työ on arvokasta ja myös maallisen työn voi tehdä Herralle ja myös maallisessa työssä voi ”tehdä hyvää” ja saada palkan Herralta. Tarvitsemme oivallusta, että seurakunnan pastori ei saa Jumalan edessä erityiskohtelua rivijäseniin verrattuna. Sanoohan Raamattu selvästi:
Tiedättehän, että teillä ja heillä on taivaassa sama isäntä, joka ei tee eroa ihmisten välillä. Ef.6:9.
Vaikka tässä puhutaan orjista ja isännistä, siis työmiehistä ja esimiehistä, voimme soveltaa sitä laajemminkin. Voimme ymmärtää, että olemme ihmisinä tasa-arvoisia Jumalan silmissä, asemasta riippumatta – myös seurakunnassa. Ole siis kiitollinen työstäsi äläkä väheksy itseäsi, kun teet maallista työtäsi. Herra siunaa sinua, kun teet työsi hyvin.
Tehkää työnne auliisti, niin kuin palvelisitte Herraa ettekä ihmisiä. Ef.6:7.
