Aina ei kuitenkaan elämän ankeus sisällä mitään dramatiikkaa. Elämästä on voinut tulla surkeaa vain yksinäisyyden vuoksi. Tai uskonelämässä on menossa kuiva jakso – erämaataival. Olisi halu kokea uutta, saada virvoitusta, tyydyttää janoaan, mutta tylsä arki vain jatkuu päivästä päivään. Jumala on jossakin kaukana eikä kuule avunhuutoja. Sana ei puhuttele, rukous ei maistu. Jano ei sammu, vaikka kävisi matkoilla, keksisi itselleen erilaisia huvituksia. Jano ei sammu, vaikka katselisi elokuvia tai lukisi kirjaa. Jano ei sammu mökillä eikä jano sammu kotona. Hengellisessä kokouksessakin puheet kaikuvat ontoilta.
Erämaataipaleelle on ominaista, että se tuntuu aina liian pitkältä. Kuivalle jaksolle on ominaista, että kaipaa uutta, janoaa virvoitusta. Kuitenkin – kuivatkin jaksot päättyvät aina. Erämaa ei jatku ikuisesti. Sateeton sääkin – viikkoja kestänyt – katkeaa ukkosiin ja rankkasateisiin. Talven jälkeen tulee aina kevät ja kesä. Jesaja kuvaa tätä muutosta: Näin on oleva, kunnes meihin tulee korkeudesta henki. Silloin autiomaa muuttuu hedelmätarhaksi ja tarhat ovat laajoja kuin metsät. Jes.32:15. Aavikko iloitsee, autiomaa iloitsee, aro riemuitsee, se puhkeaa kukkaan! Jes.35:1. Jeesus lupasi vuorisaarnassaan: Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan. Matt.5:6. Kun Herra ilmestyy, kaikki muuttuu hetkessä: Hän vie minut vihreille niityille, hän johtaa minut vetten ääreen, siellä saan levätä. Ps.23:2.
Kun Herra saa sinut perusteellisesti virvoittaa, sen jälkeen: Sinä olet kuin vehmas puutarha, kuin lähde, jonka vesi ei ehdy (Jes.58:11). Uskothan sen? Uskallathan nähdä tulevaisuutesi siunattuna? Uskallathan nähdä, että elävät vedet vielä virtaavat? (Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana. Room.10:17).
