Mutta varsinainen ihmetys oli huomata, että sama kilpailuhenki vallitsee myös seurakunnassa. Veljeys on hieno aate, mutta ”ethän sinä, hyvä veli, ymmärrä näistä asioista paljonkaan, annas kun minä selitän…” – Parempi on pakko olla, sehän on ihan pakkomielle. On oltava parempi oikean opin tuntemisessa, on osattava kuulua parempaan kirkkokuntaan kuin nuo toiset. On osattava lukea parempaa Raamattua ja kaikin puolin pyrittävä olemaan parempi kristitty kuin nuo. Jos ei muu auta, otetaan nyrkit avuksi. On puolustettava omaa reviiriä, tätä maailman parasta kirkkoa (lue: tätä pahaista lahkoa). Voivoi.
Jos olet perin juurin kyllästynyt tähän, niin haluan rohkaista sinua: kristinuskossa ei tosiaankaan ole kysymys kilpailusta, vaan ennemminkin tappion myöntämisestä. Tässä pelissä on vain yksi voittaja: Jeesus Kristus. Hän on tuonut voiton synnin ja kuoleman vallasta. Hän haluaa jakaa sen voiton meidän kanssamme – meidän häviäjien kanssa. Se on niin kaukana tästä ihmisten urheilumaniasta, joka meikäläistä tympii. Meidän tulee ymmärtää nämä syvälliset Paavalin sanat: Jokainen kilpailija noudattaa lujaa itsekuria, juoksijat saavuttaakseen katoavan seppeleen, me saadaksemme katoamattoman. 1.Kor.9:25.
