Raamattu puhuu paljon tunne-elämään liittyvistä asioista, mutta ei juurikaan käytä sanaa ”tunne/tunteet”. Raamattu käyttää tunne-elämämme alueesta nimitystä ”sielu”. Käsite ”sielu” voi olla sisällöltään laajempikin kuin vain tunne-elämä – ehkä ihmisen persoonallisuus asuu sielussa, se minuus, joka on kuolematon – mutta tunteet ovat sielunelämää ja esimerkiksi järki luokitellaan kuuluvaksi henkiseen puoleemme. Ruumis, sielu ja henki on se klassinen kolmijako, joka kuvaa ihmisen olemusta.
Vanha luonto, jota on perinteisesti kutsuttu hengellisessä sanastossa ”lihaksi”, asuu erityisesti sekä ruumiin että sielun alueella. Vaistot ja vietit, ruumiin halut, ovat henkeä vastaan. Tämä on kaikille tuttua. Mutta monet ihmiset eivät ole vielä tajunneet, että heidän tunne-elämänsä on myös liitossa ”lihan” kanssa ja pahimmassa tapauksessa pimeyden voimien kanssa. Hengellinen kasvu ja ”pyhittyminen” ovat usein sitä, että ihminen oppii vastustamaan omia negatiivisia tunteitaan (masennusta, huolia, pelkoa) – joskus myös positiivisia. On ihmisiä, jotka rakastuvat helposti ja he ihastuvat enimmäkseen vääriin henkilöihin. Niin kipeältä kuin tuntuukin tukahduttaa omat tunteensa, joskus se on ainoa hengen tie.
Rohkaisen siis sinua arvioimaan omia tunteitasi entistä kriittisemmin. Onko jokainen tunteesi ja vaikutelmasi yhdensuuntainen totuuden ja Jumalan tahdon kanssa? Miksi inhoat jotakin Jumalan ihmistä? Miksi tykkäät jostakin henkilöstä, joka on täysi hulttio? Miksi aina menet tunteittesi mukaan ja annat periksi mielihyvähakuisuudellesi?
Ole rohkea kulkemaan hengen tietä, vaeltamaan Jumalan sanan kuuliaisuudessa, pysymään sielullisten pyyteiden ristille viemisessä ja kaiken tunteilun kriittisessä arvioimisessa ja mukavuudenhalun torjumisessa. Näillä periaatteilla selviämme pitkälle. Tunne-elämänsä voi kyllästää halujen ja itsekkäiden pyyteiden sijasta myös hengellä:
Ylistä Herraa, minun sieluni, älä unohda, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt. Ps.103:2.
