Seurakunnan yhteinen mielenterveys järkkyy, kun jotakin ristiriitaa puidaan ja siihen otetaan jyrkästi kantaa. Joskus syy voi olla mitätön. Joku mieleltään ja uskoltaan terve jäsen on voinut tehdä viattomuuttaan jotakin, joka tulkitaan väärin. Juuri tässä se yhteinen mielenterveys alkaa murentua. Sielunvihollinen saa hykerrellä käsiään, vaikka ei varsinaisesti ole provosoinut mitään.
Olen nähnyt monia tapauksia ja todistanut myös sitä, kuinka seurakunnan pastori on ollut riidan alullepanija. Jostain syystä varsinkin vapaiden suuntien johtoon näyttää hakeutuvan kovin herkkähipiäisiä tyyppejä, joiden ego ei siedä ollenkaan mitään tunne-elämäänsä tai sosiaalista arvokkuuttaan häiritseviä tekijöitä. Pienikin veneen keinuttaminen - vaikka se tapahtuisi luonnollisen syyn kuten tuulen takia - johtaa heti pelkoreaktioon ja paniikkiin veneen kaatumisesta. Syylliset ovat jostain syystä heti selvillä ja saavat kuulla kunniansa. Seurakunnan valtaa hysteria: "Se paha ihminen meni ja veti paatista tapin irti! Voitteko kuvitella?"
On siis tärkeää, että seurakunnassa vallitsee sopu ja sama mieli, sellainen vakaa ja rauhallinen mieliala ja luottamus ihmisten kesken. On tärkeää, että yhteisössä on paimensieluja, jotka rauhoittelevat paniikkiin joutuneita ja palauttavat hysteriaa lietsovia järkeviin ajatuksiin. On hyödyllistä, jos syytetyt saavat puolustautua ja kiistää aiheettomat epäluulot. Avoin keskustelu yleensä parantaa ilmapiiriä. Ongelmissa on riidan siemen, mutta oikein käsiteltynä niissä on myös kasvun mahdollisuus ja tie parempaan yhteisymmärrykseen. Paavali puhui sopuisuuden tärkeydestä filippiläisille:
Jos kerran yhteys Kristukseen rohkaisee ja hänen rakkautensa suo lohdutusta, jos Henki meitä yhdistää ja jos tunnemme hellyyttä ja myötätuntoa toisiamme kohtaan, niin tehkää minun iloni täydelliseksi ja olkaa yksimielisiä. Liittäköön teitä toisiinne rakkaus, sopu ja sama mieli. Fil.2:1-2.
Siinäpä kollektiivisen mielenterveyden tunnusmerkistöä. Jos ei niitä seurakunnasta löydy, mistä sitten?
